Mikrofilmijumppaa

Varastin tänään alkuillasta pari tuntia arkistolle. Ryntäsin sinne suoraan Motivuksen kuntosalista, jossa hauikset (ne, joita ei siis vielä oikein ole) saivat kyytiä.

Omalla mikrofilmilaitteellani istui kuitenkin joku mies.

Teki mieli sanoa "kääk" kuten mieheni aina kovasti yllättyessään, jolloin hän taantuu Aku Ankka -ikäiseksi.
Mihin minä nyt menen? Pitääkö minun tuijottaa niiden toisten uudehkojen koneiden jättiruudulta vai tihrustaa vanhan mallisesta puupäällysteisestä, jossa valoteho on heikentynyt aikojen saatossa. Valitsin jättipömpelin.

Tai siis, eihän se mikrofilmilaite ole varsinaisesti minun omani, mutta käyn aina sillä samalla, jonka ovat lahjoittaneet Kansallisarkiston ystävät. Se on semmoinen sopiva.

Otin rullan numero ES2108, vuosi 1745. Kirjurilla oli semmoinen leveä käsiala, jossa yhdelle riville mahtuu kaksi sanaa. Niin ja semmoinen hassu d, jonka voisi ajatella kahdeksi erilliseksi kirjaimeksi. Ehkä se oli sitä sen ajan muotia. Rulla itsessään oli vanhaa mallia semmoinen letru harmaa. Pömpeliä sai veivata olan takaa, hetken mietin, että tämä taitaa olla jopa rankempaa kuin kuntosalin hauiskääntölaitteessa. Iltapäivystäjäkin tuli katsomaan kun laite nitisi ja natisi, mutta hänkin huomasi, että sukututkijan tekniikassa ei ollut erhettä - rulla vain oli huono.

Olisivatpa kaikki lukulaitteet sähköisiä, eli samanlaisia kuin ne, jotka on tarkoitettu kopiointia varten.

Ei tarvitsisi kuin kääntää pyöreää nappia oikeaan suuntaan ja rulla pyörisi itsestään halutulla hitaudella.
Hyvästi niskajumitus.