Perustutkimusta
Työvuoroni alkoi tänään vähän myöhemmin ja päätin varata aamun kaksi tuntia kansallisarkistolle. Siellä oli kovin hiljaista (voisiko arkistossa muunlaista ollakaan?), poikkeuksellisen vähän ihmisiä. Ehkäpä sukututkijatkin malttavat viettää juhannusta??
Tein semmoista perustutkimusta 1700-luvun puolivälistä, selaten rippikirjoja ja kastettujen kirjoja edestakaisin. Onko tämä renki Tuomas nyt tuon Mikin veli vai eikö? Kummilistat olivat taas apuna, sieltähän se vahvistus vielä löytyi kun kerran syntymäajat suurinpiirtein täsmäsivät.
Mutta herää taas kysymys, miksi arkistojen pitää palaa? Itken mielessäni Vaasan tuhonnutta tulipaloa 3.8.1852. Samalla meni lähes koko lääninarkisto ja maaherran paperit. Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos vanhat dokumentit olisivat tallella. Tietäisi nämä kruununtilan isännänvaihdoksetkin. Nyt on vain musta aukko. Tutkin sitten sellaista mitä voi tutkia. Käräjäpöytäkirjat ajalta eivät kerro mitään. Olihan se levontonta aikaa muutenkin, pikkuvihan (1741-43) aikaa. Kts. Wikipedia "Hattujen sota".
Kansallisarkiston sisäpihalla alppiruusu kukki valtaisasti.
3 kommenttia:
Tuli on aina ollut hyvä renki, mutta huono isäntä. Arkistoja on palanut maailman sivu ja eri syistä niitä tuhotuu yhä edelleenkin. Myöhemmät sukupolvel varmaan manaavat nykyisten tunareiden digiarkistoja, jotka pian korruptoituvat lukemiskelvottomiksi.
Maailman melskeet ja levottomat ajat ovat tuhonneet myös paljon arkistoja. Muun muassa Napoleonin armeija poltteli lämpimikseen Moskovan arkistot, jotka olivat jääneet evakuoimatta venäläisten paettua kaupungista. Sen seurauksena Venäjän n. vuotta 1700 varhaisemman historian asiakirjalähteet perustuvat yksityisten ja luostareiden haltuun jääneisiin sirpaleisiin. Laajempia kokonaisuuksia ajan lähteistä saa hakea Saksasta ja Itävallasta.
Luuppi
Tuo mitä sanot nykyajan sähköisistä arkistoista on todennäköisesti valitettavan totta tulevaisuudessa. Paperi, niin paloherkkää kun onkin, on mielestäni edelleen ylivoimainen "käyttöliittymä". Tosin digitalisoinnin ihmeisiin kuuluu se, että sähköisessä webbiympäristössä sukututkimuksestakin tulee aikaan ja paikkaan sitoutumatonta. Tietyssä mielessä se nytkin on jo osaltaan näin, mutta digitalisoinnin myötä ei olisi sidottu kansallisarkistoihin tai maakunta-arkistoihin. Vaikka täytyy myöntää, että aukioloajat ovat ihan kohtuulliset. Siltikin, kaikki eivät asu arkiston vieressä. Luulenpa, että minunkin tutkimukseni olisi sitä hitaampaa, mitä kauempana arkistosta olisin.
Epäilemättä netin kautta pääsee käsiksi sellaisiin lähteisiin, joita ei muuten mitenkään pystyisi tai jaksaisi kaivaa esiin. Mutta. Jatkuvasti saa odotttaa jännityksellä pääseekö vielä uudelleen tutkimaan kerran löytämiään lähteitä. Vaikka säntillisesti otankin lähdeviitteet talteen en koskaan voi olla aivan varma löydänkö kyseisiä sivuja uudelleen. Monia laajojakin sivustoja on pitkäksi aikaa tai kokonaan poistettu netistä operaattorisopimusten päättyessä, järjestelmien kaaduttua tai joskus viranomaisten toimesta.
Esim. Latvian kansalliskirjastolla on digitoituna erinomainen Brocen kokoelma, joka käsittää tuhansia dokumentteja Baltian historiaa. Kokoelma siirrettiin nettiin 90-luvun lopulla Soros-säätiön tuella. Järjerjestelmä on kuitenkin lähes aina nurin tai toimii serverikapasiteetin äärirajoilla. Varminta olisi matkustaa Riikaan selailemaan arkistoa.
Kaikkein hankalimpia ovat tietenkin yksityisten asianharrastajien sivustot. Kun voimat ja innostus hiipuvat häviävät sivutkin pian netistä. Tai sitten siirtyvät tuntemattomaan osoitteeseen.
Luuppi
Lähetä kommentti