Tyhmää käsialaa

Voiko niin sanoa? Että tyhmää käsialaa...

Siltä minusta on tuntunut koko päivän, kun olen tavannut arkistosta löytämiäni aarteita 1600-luvulta. Miten kaikki muut pääsevät tämän yli? Olenko ainoa joka ei koskaan opi näitä kirjaimia ja hassuja vanharuotsalaisia oikeustermejä. Uskonpuutetta, joku ehkä sanoisi tai että kun aloittaa nollasta, niin se vie hieman aikaa. Mieluiten syyttäisin kuitenkin sitä kirjuria.

Viimeisin tänään mitä luin oli käräjäpöytäkirjanote autuaasta Matti Prusinpojasta Isonkyrön syyskäräjiltä 1668. Matti on kotoisin Napuen kylästä ja asiakirjasta selviää, että Matin pojan leski on nimeltään Petronella Yrjänäntytär, yksi pojista on nimeltään Antti Matinpoika ja perillisenä on ilmeisesti myös Hannu Laurinpoika. En voi kehua, että kukaan näistä henkilöistä olisi tuttu. Perintöä selvittämään ryhtyivät ilmeisesti främmande män eli Antti Torkko ja Matti Kausti.

Talonpoika ennen ja nyt

Lueskelin eilen muutamia käräjäpöytäkirjaotteita 1600-luvun puolivälistä. Eräs isäntä, Sippo nimeltään, oli vähän - eikä niin kovinkaan vähän - velkaa eri puolille. Ei se maanviljelys ja karjatalous siihenkään aikaan niin helppoa näyttänyt olevan. Tilan lunastaminen muilta perillisiltä maksoi rutkasti, välillä oli huonot ilmat ja aika usein ikävät naapurit.

Ostin aika spontaanisti viime viikolla taulun, joka sai kyllä hyvälle mielelle. Taulun nimi on "Kamelikurkia ja emäntä" ja se on vuodelta 1995. Öljyvärimaalauksen on tehnyt Ylistarossa asuva taidemaalari Heikki Mäki-Tuuri. Hän kertoo saaneensa innoituksen tauluun käytyään katsomassa Alajärven maatalousoppilaitokselle hankittuja strutseja. Ohessa kuva taulusta ja lisätietoja taiteilijasta löydät täältä.

Tuskin Sippo isäntä 1600-luvulla oli tietoinen, että tämmöisiä strutsejakin joskus Etelä-Pohjanmaalla kasvatetaan. Todennäköisesti hänellä oli vetoeläimenä härkiä ja hevosia ja tuotantoeläiminä sikoja, lehmiä ja lampaita ja ehkä vuohia, hanhia ja kanojakin.

Katoavaa kansanperinnettä

Pohjanmaan reissulta tarttui automatkalle lukemiseksi esite Sodan ja Rauhan tiestä. Siinä kerrottiin, kuinka karjatalousvaltaista Etelä-Pohjanmaa on aikoinaan ollut. Nykypäivänähän asia lienee vähän toisin. Karjaa ei paljon näy ja sitten kun näkyy, lehmä- tai lihakarjat ovat sangen suuria taloa kohden.
Lapsuudessani lähes joka talossa oli lehmiä, mutta niitä oli kuusi tai kymmenen, parhaimmassa tapauksessa kolmisenkymmentä. Nyt puhutaan jo viidenkymmenen elukan katraista.
Nautoja Ylistaron Untamalassa

Sukututkimuksessakin karja voi tulla vastaan, ainakin veroluetteloissa tulee. Tulevassa Juuret 2/2005 -julkaisussa olen kirjoittanut artikkelin Isonkyrön Laurolankylän Turpan lautamiesisännistä ja heistäkin toki löytää karjatietoja.
Esimerkiksi Sippo Matinpoika Turppa omisti vuonna 1636 yksitoista lehmää.

Kaikista hauskin juttu reissullamme sattui ajaessamme Kimon ruukilta kohti Kaurajärveä. Lammas seisoi keskellä tietä irronnut lieka kaulassaan. Tyytytimme ja talon isäntä keskeytti äkkiä ikkunanpesuhommansa ja lähti juoksemaan lampaansa perässä.

Sodan ja Rauhan tie

Terveisiä Pohjanmaalta,
Olin kesäajelulla tänään mieheni kanssa ja tournee oli mitä onnistunein. Aurinko porotti iloisesti, kun starttasimme Ilmajoelta ja ajoimme Vittingin tietä ensin Ylistaron asemalle ja sieltä edelleen Kyrönjoen toiselle puolelle. Tarkoituksena oli seurata jokea aina suistoon asti Vassorinlahdelle.
Pysähdyimme Vähässäkyrössä ja kävimme kirkossa, joka vaikutti varsin valoisalta sekä kirkon vieressä sijaitsevassa museossa. Sieltä saimme seikkaperäisen selostuksen mahtavasta Ojaniemen talosta ja kirkon viereen jo 1600-luvun lopulla rakennetusta kiinteästä sillasta (muualla piti niihin aikoihin pärjätä färikaran avulla eli siis lautturin).

Katselimme muutamat kosket ja jatkoimme matkaa Mustasaareen ja Koivulahden eli Kvevlaxin kirkonkylään. Sieltä menimme ihailemaan Tessen grillin edustalle Vassorfjärdeniä eli Vassorinlahtea. Matka jatkui hyvän uintipaikan etsinnässä Maxmoseen eli Maksamaalle - lopulta hyvä sellainen löytyi Vöyrin puolelta. Mieheni halusi käydä Oravaisissa - joten sinne siis ja Suomen sodan (1808) muistomerkille. Ohessa kuva korkealla mäellä sijaitsevasta muistomerkistä - sieltä Adlercreutz johti miehensä valitettavasti tappioon.


Kävimme myös Kimon ruukilla (perustettu 1703), jonka monet sepät olivat alunperin valloonisukua. Matka jatkui Isonkyrön Lehmäjoen kautta Ylistaron Untamalaan, Kitinojalle ja Munakkaan ja sieltä takaisin Ilmajoelle.